Kirjoitin vuosia sitten jutun Suomen Autismikirjon yhdistyksen ASY:n toimistossa tehdystä sisäilmatutkimuksesta. Seurasin kirjoitusta varten ammattimaisen sisäilmätutkijan työtä ja julkaisin juttuni ASY:n verkkosivuilla.
Sain jutusta pääosin myönteistä palautetta. Puheenjohtaja vaikutti tyytyväiseltä ja ASY:n Facebook-ryhmässä juttu herätti varovaisen myönteistä keskustelua.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. Kohtasin epämääräistä tyytymättömyyttä, ja toisaalta minulta kysyttiin onko seuraava juttuni mainosmainen. Ja sitähän juttuni sisäilmatutkimuksesta todellakin oli; mainosmainen reportaasi.
Kerron täydestä sydämestäni olevani samaa mieltä kriitikkojeni kanssa. Kirjoitukseni ei ollut mallikelpoinen journalistinen tuotos, vaan samanlaista journalismin ja mainonnan sekoitusta, jota nykypäivän toimittajat valitettavasti tuottavat päivittäin.
Mutta miksi sitten kirjoitin mainosmaisen jutun? Maksettiinko minulle mainoksesta? Ei maksettu, en saanut siitä senttiäkään.
Pääsyynä oli se, etten työskennellyt juttua tehdessäni toimittajana vaan tiedottajana. En edustanut toimitusta, en vastannut sisällöstä päätoimittajalle ja lukijoille, vaan edustin yhdistystä ja vastasin sisällöstä yhdistyksen hallitukselle, käytännössä puheenjohtajalle. Tämän seurauksena tuotokseni ei ollut kriittinen, vaan tiedottava teksti. Yksinkertaista.
Mutta oli taustalla muutakin. Minut oli vastikään valittu ASY:n tiedottajaksi, ja podin valtavaa halua näyttää olevani tehtävään soveltuva. Keskityin juttua laatiessani vain ja ainoastaan siihen kriteeriin, jonka puheenjohtaja minulle antoi; tehdä tyhjentävä tiedote sisäilmatutkimuksen tuloksista, jotta kaikille on selvää onko toimistossa turvallista oleskella.
Lisäksi on muistettava, että olen autisminkirjolla. Metromatka Helsingin Kallioon oli kaltaiselleni ääniherkälle ihmiselle stressaava kokemus, ja perillä minun piti katsoa, kuunnella ja vuorovaikuttaa herkeämättä. Parin tunnin keikka tuntui parilta päivältä, ehkä jopa parilta viikolta.
Myönnän myös olleeni juttua tehdessäni melko kokematon kirjoittaja, tai ainakin ruosteessa. Olin kyllä aiemmin kirjoittanut useita lehtijuttuja, mutta varsinaista toimittajan rutiinia minulla ei ollut. Jouduin suunnittelemaan tekstin rakennetta ja sisältöä seuratessani samalla tutkijan työtä. Tiesin kirjoittavani jonkin sortin reportaasin ja kuvailevani havaintojani, mutta sen paremmin en osannut valmistautua koitokseen.
Ja kaiken tämän päälle se kipein asia: harkintakykyni petti. Otin mallia lehtikirjoituksista, joita olin nähnyt vuosien ajan sanoma- ja paikallislehdissä ammattitoimittajien kirjoittamana. Paha kyllä kyseiset jutut esittelevät usein uusia paikallisia tuotteita ja yrityksiä ilman minkäänlaista analyysia ja kritiikkiä. Toisin sanoen en tullut huomanneeksi, että olin oppinut mallien avulla tuottamaan piilomainoksia. Hyi minua!
Tämä juttu on vaivannut minua vähintään lievästi, joskus jopa kohtalaisesti. Tuloksellisuuden ja eettisyyden yhdistäminen on vaikeaa, enkä voi tehdä sen enempää kuin yrittää parhaani ja ottaa oppia virheistäni.
Sitten koira-asiaa. Sisäilmatutkimuksessa käytettiin sähköisten mittalaitteiden lisäksi koulutettua homekoiraa homeen havaitsemiseen. Se oli itse tutkimuksen kannalta loistava juttu, onhan koirien hajuaisti jo moneen kertaan todettu toimivaksi tavaksi havaita erilaisia aineita.
Mutta entä koiran kannalta? En voinut sille mitään, että huomasin koiran voinnissa ja käsittelyssä silmiinpistävyyksiä.
Tutkimuksessa käytetty koira oli olemukseltaan väsynyt ja ehkä hieman hermostunutkin. On kuitenkin mahdollista, että väsyneisyys johtui ikääntyneisyydestä ja hermostuneisuus työmatkasta ja kaupunkiympäristöstä.
Koira asettui lattialle makaamaan ja tutkija tutki toimistoa. Tutkijan siirtyessä ulko-ovelle, koira valpastui, ehkä hieman hätääntyikin ja nousi seisomaan, jolloin tutkija ojensi kämmentään ja selitti koiralle ankaralla äänellä ettei ole poistumassa. Ilmeisesti äänet ja eleet toimivat, koska koira asettui takaisin makaamaan.
Seuraava silmiinpistävyys oli selkeämpi. Hajututkimuksen alussa sisäilmatutkija sanoi ensin palkitsevansa koiraa ja otti käteensä koiranlelun. Hän ojensi lelua koiralle, jolloin koira tarttui siitä hampaillaan. Tutkija tuijotti koiraa, kiskoi lelusta ja komensi koiran irrottamaan.
Olin melkoisen ymmälläni, sillä oman tietämykseni mukaan kyseinen toiminta ei ole palkitsemista. Palkitseminen on ruoan ja namipalojen antamista, silittelyä, innostavaa äänensävyä ja muuta hyvän olon tuottamista, ei tuijottamista, käskyttämistä ja lelun riistämistä.
Koin tietämykseni rajojen tulleen vastaan, joten kysyin myöhemmin asiasta koirankouluttajatuttavaltani. Tilanteen kuvauksen kuultuaan hän sanoi kyseessä olleen virittäminen. Virittämistä tehdään, jotta koiran vireystila kasvaisi. Viranomaiskäytössä virittämisestä on kuitenkin ainakin osittain luovuttu, sillä virittäminen vie koiralta rentouden, ja rento koira jaksaa haistella virittynyttä paremmin.
Jos koiraa olisi kannattanut palkita jossain vaiheessa, olisi se ollut tilanne, jossa koira merkitsi lattian reunasta haistamansa homeen (mikä siis oli tutkijan mukaan melko varmasti normaalia maaperässä olevan homeen hajua). Mitään palkkiota ei kuitenkaan herunut. Koira vain raapi seinää ja ulisi hieman.
Palkitseminen ei tietenkään ole itsessään tarkoituksellista. Kyse on vain menettelystä, jonka avulla koiraa motivoidaan käyttäytymään toivotulla tavalla.
Yksi asia kuitenkin kertoi enemmän kuin edellä mainitsemani asiat. Kun puheenjohtaja kysyi tutkijalta, onko tutkija koiraihmisiä, muuttui tutkijan ilme. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi koiran olevan hänelle vain työkalu.
Jos eläimellä on ihmiselle vain välinearvoa, voi eläinyksilö silti elää hyvän elämän. Pelkäksi työkaluksi julistaminen on kuitenkin huono enne. Mitä koiralle tapahtuu, jos se ei halua tai pysty haistelemaan ja merkitsemään? Sehän on silloin käyttökelvoton työkalu.
En halua leimata havaintojeni perusteella homekoirien käyttöä, mutta ottaisin niiden arvomäärittelyn ja kohtelun tarkempaan syyniin. Vaikka koira olisikin työkalu, on se silti olento, jolla on tunteet.
Käyttämämme sisäilmatutkijan mukaan homekoirakoulutus, johon hän osallistui, oli ensimmäinen Suomessa. On siis mahdollista, että koiran käsittelyyn ja tuntemukseen liittyvät puutteet johtuivat osin koulutuksen kehittymättömyydestä. Mutta todennäköisesti myös mielenkiinnon puutteesta koiria kohtaan.
Asiat eivät olleet kuitenkaan niin huonosti kuin kirjoituksestani saattaisi ensin päätellä. Mainitsemani koira vaikutti suurelta osin terveeltä yksilöltä. Se ei pelännyt vieraita ihmisiä, asettui lepäämään ja sai heti toimistolle tultuaan vettä. Kadulla se kulki sävyisästi tutkijan vierellä, enkä havainnut minkäänlaista kiskomista hihnan kummastakaan päästä. Moni asia oli siis hyvin.